Saapasmaassa mutka matkassa

Siinä missä kauhuelokuvat sopivat pimenevään syksyyn, ovat 70-luvun rikoselokuvat takaa-ajoineen ja hikisine kuontaloineen enemmän kesän heiniä. Italialaiset osasivat tämänkin lajin. Vielä kun ymmärtäisivät ananaspizzan päälle.

Italocrimen eli poliziotteschin kultakausi sai käsittääkseni alkunsa, kun maan poliittisesti epävakaista oloista inspiroituneet elokuvantekijät ottivat aineksia amerikkalaisen ja eurooppalaisen rikoselokuvan kaanonista ja tunkivat ne tehosekoittimeen. Esikuvina olivat erityisesti 70-luvun alun “kovaksi keitetyt” jenkkileffat. Elokuvat nojasivat useimmiten samaan perusajatukseen: yhteiskunnassa rehottavaa rikollisuutta ja korruptiota vastaan voi nousta vain yksilön suoran toiminnan kautta. Taivas varjele mitä sieltä tulee.

No sieltä tulee Umberto Lenzi. Italian tuotteliaimpiin genreohjaajiin 70-luvulla lukeutunut Lenzi ohjasi paljon italocrimea. Almost Human (1974) yhdistelee tyypillistä 70-lukulaista poliisielokuvaa The Last House on the Leftin (1972) kaltaiseen shokkitavaraan. Elokuvassa Giulio Sacchi (kovassa lyönnissä oleva Lenzin vakionimi Tomas Milian) – omasta mielestään rikollisnero, todellisuudessa erittäin herkällä liipasinsormella varustettu nilkki – suunnittelee rikastuvansa kidnappaamalla tyttöystävänsä pomon tyttären. Toisaalla Henry Silvan esittämä rikostutkija Grandi voivottelee kiinniotettujen oikeuksia ja haaveilee ääneen oman käden oikeuden toteuttamisesta.

Giulio on totisesti paha jätkä ja nirhaa käytännössä jokaisen tielleen tulevan ihmispolon. Mukana raahattavat rikostoverit eivät meinaa sulattaa ihan jokaista temppua. Jengiä ripustetaan kattokruunuun kärsimään (koska pahat tyypit tekevät niin), eikä edes lapsille anneta armoa. Elokuvan jälkipuolisko höllää shokeeraamisen osalta ja Silvan kuminaama vilkkuu ruudussa enemmän. Poliisin lainkirjaimen mukainen toiminta osoittautuu riittämättömäksi Giulion livetessä jatkuvasti virkavallan näpeistä. Lopputuloksen voi arvata.

Päähenkilön masinoiman nilkkeilypotpurin seassa on toki yhteiskunnallista kommentaaria. Giulion tuumailut alibikäytännön hankaluudesta hänen kaltaisilleen päivä kerrallaan eläville miehille herättivät huvitusta. Ilmeisen hyvin toimeentulevan tyttöystävän (Anita Strindberg) pyöriminen kuvioissa puolestaan on varsin hämmentävää, sillä Giulio kohtelee tätä suunnilleen yhtä huonosti kuin uhrejaan. Varsinainen jännämies.

Milian näyttelee pääosaa myös Lenzin elokuvassa Syndicate Sadists (1975). Hiki haisee olohuoneessa asti, kun Rambo-nimeä totteleva ex-kyttä viilettää kaksipyöräisellään Milanon kesässä punainen pipo päässä ja musta nahkarotsi niskassa. Tunnussävelmänä on löysänpuoleinen, mutta yllättävän tarttuva funkrenkutus.

Elokuvassa Rambon veli ärsyttää mafiaa ja seurauksena hänen päänsä hakataan tohjoksi. Rambo ryhtyy tosimiehenä kostotoimiin ja aikoo oheispalveluksena vapauttaa kidnapatun pikkupojan. Matkan varrella päästetään päiviltä muutama heppu. Ilman sen kummempaa sadismia elokuva etenee kohti odotettua loppuratkaisua.

Kypärä menee kalliolta alas heitettynä rikki. Pipo ei.

Tunnelmaltaan leffa on lähempänä kevyttä blaxploitaatioviihdettä kuin Don Siegel -tyylistä yrmyilyä, vaikka elokuvan nimestä ja markkinointimateriaalista voisi päätellä muuta. Milianin hahmoa on ilmeisesti tarkoituksella viety päinvastaiseen suuntaan Almost Humanissa nähdystä umpikierosta kadunmiehestä. Rento ukkeli viihtyy lasten parissa ja nauttii heidän varauksetonta ihailuaan (jottei tämä jäisi epäselväksi, on sivurooleissa peräti kaksi pojannulikkaa). Mikään varaisä hän ei kuitenkaan ole, vaan tyytyy lopussa kertomaan isänsä menettäneelle veljenpojalleen tämän olevan nyt perheen mies ja lahjoitettuaan tälle lupaamansa mopon hurauttaa prätkällään horisonttiin. Kiitos ja näkemiin.

Vuoteen 1977 mennessä Lenzi oli ehtinyt ohjata jo lähemmäs kymmenen alagenren elokuvaa. The Cynic, the Rat and the Fist (1977) on jatko-osa elokuvalle The Tough Ones (1976), jota en ole nähnyt, mutten uskonut sillä olevan katselukokemuksen kannalta paljonkaan väliä. Tällä kertaa paatunut rikollinen Chinaman (Milian) ottaa hatkat vankilasta ja ryhtyy horjuttamaan mafiapomo Di Maggion (John Saxon) valta-asemaa Rooman alamaailmassa. Aluksi mies yrittää kostaa hänet kiven sisään laittaneelle rikostutkija Tanzille (Maurizio Merli), mutta murhayritys onnistuu vain melkein. Lavastetun kuolemansa turvin Tanzi saa etumatkaa taistelussa Chinamania ja muita gangstereita vastaan.

Parhaina hetkinään elokuva on vähintäänkin viihdyttävää rikos- vai pitäisikö sanoa toimintaelokuvaa: nopeatempoista kissa-hiiri-leikkiä urbaanissa ympäristössä höystettynä reilulla annoksella turpiinvetoa ja ammuskelua, Franco Micalizzin musiikin osuessa hyvin maaliinsa. Sataan minuuttiin mahtuu tosin jonkun verran tyhjäkäyntiä, sekä ujosti Bond-elokuvamainen episodi, jossa Tanzi ja spesialistihemmo väistelevät ei-niin-tiivistunnelmaisella murtokeikalla “laser-ansoja” eli lähikuvien perusteella seinästä seinään vedettyjä naruja. Minkähänlaisia ideoita jäi suunnittelupöydälle?

Väkivaltaa elokuvassa piisaa useimpien tarpeisiin. Elokuvan alkupuolella tuntuu siltä, että Tanzi on ottanut henkilökohtaiseksi missiokseen pahoinpidellä kaikki vastaantulevat alamaailman väärintekijät – tietysti esimiesten hiljaisella hyväksynnällä. Edelliseen katsomaani elokuvaan verrattuna myös peräänkuulutettu sadismi on ainakin Chinamanin ja Di Maggion puuhissa hyvin vahvasti läsnä. Naisetkin kokevat kovia: Nadian (Gabriella Lepori) epäkiitollinen osa elokuvassa on olla lähinnä hämärämiesten hakattavana. Jatkuvasta mukiloinnista ei kuitenkaan tunnu jäävän fyysisiä merkkejä. Elokuvan lopussa Tanzi kertoo lähettäneensä naisen takaisin Milanoon “hänen omaksi parhaakseen.” Huomattavasti pidemmän uran tehneen Gabriella Giorgellin roolihahmon kohtalona on puolestaan saada happoa naamatauluun. Rikollisten maailma on miehinen ja julma.

Vuoden siihen asti hikisimmän päivän päätteeksi tuli katsottua kohtalaista törkyä. Sergio Griecon viimeiseksi jäänyt elokuva Beast with a Gun (1977) on julkaistu kansainvälisesti myös nimellä Mad Dog Killer. Siinä ryöstäjä-murhaaja Nanni Vitali (Helmut Berger) karkaa rikostovereineen vankilasta, eikä kerätäkseen sympatiapisteitä – pakomatkansa alkajaisiksi hän pahoinpitelee, tappaa ja raiskaa. Hahmoa motivoi aluksi kosto, mutta loppujen lopuksi vapaudessa tuntuu olevan tärkeintä sadistisen luonteen toteuttaminen Giulio Sacchin tapaan. Touhujensa lomassa hän käy moikkaamassa äitiään.

Bronson- ja seagalmaisen tylytyksen ystävänä hieman petyin siihen, että komisario Santini (Richard Harrison) jää hieman heppoiseksi vastavoimaksi superpahalle Nannille. Täytyy myös sanoa, ettei James Hetfieldin mieleen tuova ulkonäkö kalapuikkoviiksineen oikein tunnu istuvan tämän tyyppiseen leffaan. Makuasioita, sano.

Loppuratkaisu tekee hieman yllättäen pesäeroa tyypilliseen kostoelokuvaan. Tähän lienee vaikuttanut juonen pohjautuminen löyhästi italomobsteri Renato Vallanzascan elämään, joten en tiedä voiko tuota varsinaisesti lukea ansioksi. Elokuvan hienoin hetki nähdään kuitenkin jo aiemmin, kun Santinin läheiset kidnapannut Nanni kohtaa maantiellä poliisikaksikon. Reilun minuutin mittaisessa hidastetussa kohtauksessa kuvataan vuorotellen kyytiläisten kasvonilmeitä ja Dressmann-kävelytyylillä lähestyviä jepareita. Käsinkosketeltavan jännityksen rikkovat lopulta tappavat laukaukset.

Neljän elokuvan rikoskimara tarjosi varsin odotetunlaista menoa aina poliisin ronskista, lain tuolla puolen liikkuvasta toiminnasta järjestäytyneen rikollisuuden väkivaltaan ja yleiseen grindhouse-sikailuun. Poliziotteschi on tunnettu kuitenkin myös poliittisten ryhmittymien Italiassa suorittaman terrorin ja oikeistolaisen korruption kuvaamisesta – seikoista, jotka jäivät näissä elokuvissa varsin vähälle huomiolle. Lääkkeenä toimisi kenties Arrow Filmsin hiljattain aiheesta julkaisema boksi. Piazza hiljenee tältä erää.