The Driller Killer

New Yorkin rujompaa puolta elokuvissaan kuvanneen Abel Ferraran slasher-tekele The Driller Killer (1979) tupsahti laadukkaista DVD-julkaisuistaan tunnetun Criterionin suoratoistopalveluun viime vuoden lokakuussa osana ’70s Horror -teemaa. Elokuva on pienellä budjetilla 16 millimetrin filmille kuvattu ohjaajan ensimmäinen täyspitkä (jos aiemmin kuvaamaansa pornoelokuvaa ei lasketa), joka päätyi väkivaltaisuutensa vuoksi – tai pikemminkin väkivaltaisen julisteensa vuoksi – brittien video nasty -listalle muutama vuosi julkaisunsa jälkeen.

Elokuvassa Reno Miller (Ferrara) kärsii taiteilijoiden ammattitaudeista eli luomisen tuskasta ja taloudellisista vaikeuksista. Hänen asumisjärjestelynsä ovat varsin boheemit: samassa Union Squaren luukussa luuhaa sekä tyttöystävä Carol, että tämän rakastaja, päihdekoukussa oleva Pamela. Sähkö- ja puhelinlaskujen ollessa sitä luokkaa, ettei vuokranmaksu onnistu, on hänen vakuutettava taidegallerian omistaja Dalton keskeneräisen teoksensa ainutlaatuisuudesta, jotta kaupat tulisivat ja Reno saisi kuitattua velkansa. Maalauksen viimeistelyyn hän saa aikaa ruhtinaallisen viikon.

Renon vuokratalossa olosuhteet tähän osoittautuvat kuitenkin katastrofaalisiksi. Punkyhtye ilmestyy kuin tyhjästä naapurikämppään veivaamaan, eikä vuokraisäntä lotkauta korviaan Renon valituksille: meteli ei kuulemma haittaa häntä itseään. Lisäksi mies lahjoittaa tälle silkkana vittuiluna nyljetyn kanin “päivälliseksi”. Keittiön puolella Reno päätyy tökkimään ruhoa raivokkaasti veitsellä. Jokin on peruuttamattomasti naksahtanut päähenkilömme päässä.

Parisuhderintamalla Carolin kärsivällisyys alkaa loppua. Renon vakuuttelut ruusuisesta tulevaisuudesta alkavat vaikuttaa yhä enemmän ja enemmän haihattelulta. Painostukseen hän vastaa tylyllä monologilla – taidehommissa ei selvästikään ole ohituskaistaa onneen. Carolin pettymykset eivät kuitenkaan rajoitu vain maineen ja mammonan puutteeseen: sivistyneen taiteilijamiehen ideaali romuttuu kohtauksessa, jossa Reno ahmii pizzaa suorastaan irstain ottein. Moukkamainen käytös on naiselle liikaa ja tämä paiskaa pizzanrippeet miehensä naamaan. Roskaväkeä kaikki tyynni.

Suhteen ollessa vielä joten kuten hengissä, on unettomuudesta ja stressistä kärsineen Renon pääkoppa pehmennyt ratkaisevasti. Elokuvassa tämä tuodaan ilmi muun muassa välähdyksenomaisilla kohtauksilla, joissa ohjaaja sekoilee naama punaisessa maalissa. Lähitienoon kodittomat toimivat Renolle kenties elävinä muistutuksina epäonnistumisen mahdollisuudesta ja amerikkalaisen unelman kääntöpuolesta, ja hänen patoutunut vihansa kohdistuu lopulta tähän joukkioon. Tai sitten on kyse vaihtoehtoisesta tavasta toteuttaa taiteilijuuttaan: kun sydänverta ei pysty sutimaan kankaalle, voi sentään sutia jonkun pultsarin verta Manhattanin asfalttiin. Kätevää. Asiat osuvat joka tapauksessa tuulettimeen ja tyyppi painelee kadulle porakone tanassa. Kyseisestä amok-juoksusta nostaisin esiin kohtauksen, jossa kadunmies kiusaa bussia odottavia ihmisiä. Karma iskee välittömästi takaisin: Reno pamahtaa paikalle ja poraa hepun kuoliaaksi pysäkin seinän läpi. Muu väkivaltakuvasto ei valitettavasti yllä vastaaviin mustan huumorin sfääreihin, vaikka hetkeä myöhemmin tapahtuvalla päähän poraamisella lienee ollut merkittävä vaikutus sensuuri-ihmisiä koetelleeseen maineeseen.

Punkretkueen keikalla saavutetaan jonkinlainen sekoilun ja hetkessä elämisen kulminaatiopiste vastakohtana Renon kokemalle ahdistukselle. Yleisössäkin jorataan kuin viimeistä päivää. Yhtyeen maanisen oloinen keulakuva Tony Coca-Cola on ruohonjuuritason muusikoksi melkoinen rokkistara ja elehtii sen mukaisesti. Ulkoisesti mies on aikakauden kostofilmien pahisjengiläisen arkkityyppi, mutta tämän elokuvan maailmassa uhka korkeintaan taiteilijoiden työrauhalle.

Elokuvaa voisi pitää köykäisenä slasher-halpiksena, mutta toisaalta myös vinksahtaneena urbaanina satuna, joka osoittaa Ferraran kyvykkyyden New Yorkin ryönäisten katujen kuvaamisessa. Teknisen toteutuksen heikkous on kiistaton fakta, vaikkei se oikeastaan häiritse sen enempää kuin tunkkaiset soundit punklevyllä. Ideatasolla elokuva lainaa surutta sellaisilta filmeiltä kuin Taksikuski ja Väkivallan vihollinen, mutta jos nämä osaltaan innoittivat Koston enkelin kaltaisen täysosuman, ei asiasta viitsi olla näreissään. Ala-arvoista jöötiä tai ei, taiteilijan tuskaan ei ole pakko porautua hienovaraisesti.