Puukkohippaa italialaisittain

Helmi-maaliskuussa katseeni kääntyi 1970-luvun Italiaan. Rikoselokuvien ja kauhunkin ystävänä minua kiehtoo giallo – kyseessä kun on näiden omintakeinen ristisiitos. Listalle päätyi kahdeksan elokuvaa vuosilta 1971-1975 eli suurin piirtein genren kukoistuskaudelta. Tunnetuimpien giallo-ohjaajien Mario Bavan ja Dario Argenton luomuksia ei mukaan eksynyt, mutta kiinnostavia nimikkeitä joka tapauksessa. Tai mitä nyt kerskakuluttava moukka sattui Jeff Bezosin tavaraimperiumin syövereistä löytämään.

Lähdin liikkeelle Sergio Martinon elokuvalla The Case of the Scorpion’s Tail (1971). Lisa Baumer (Ida Galli) matkustaa Ateenaan nostamaan oudossa lento-onnettomuudessa menehtyneen miehensä rahakkaan henkivakuutuksen. Tämä herättää erinäisten epämääräisten tahojen kiinnostuksen ja nainen vaihtaakin hiippakuntaa melko nopealla aikataululla. Harvennus käy kiivaana rahasummasta tietävien keskuudessa ja tapahtumia alkaa virkavallan lisäksi selvittämään yksityisetsivä Peter (vetovoimainen George Hilton) sekä toimittaja Cléo (Anita Strindberg).

Kreikan kauniissa maisemissa kaksikon välille syttyy pienoinen romanssi. Genrecocktail kun on kyseessä, hempeilystä vaihdetaan kauhuun sulavasti alle puolessa minuutissa. Välillä ovia ronkitaan puukolla kuin Argenton The Bird with the Crystal Plumagessa konsanaan. Ehkä välimerellinen lomatunnelma vie parhaan terän muuten varsin pätevästä esityksestä, jossa genren troopit ovat varsin hyvin esillä, mutta kaasu ei kuitenkaan aivan pohjassa. Ohjaajan myöhempi giallo, okkultistinen hörhöily All the Colors of the Dark (1972) kuuluu puolestaan suosikkeihini.

Aldo Ladon Short Night of Glass Dolls (1971) tarjoilee muisti palailee pätkittäin -tyyppistä kerrontaa ja perin hämärää valaistusta. Toimittaja Gregory Moore (Jean Sorel) raahataan Prahassa ruumishuoneelle ja heppu alkaa siellä kelailemaan asioita. Mies ei nimittäin ole kokonaan kuollut, vaan jonkinlaisessa koomantapaisessa tilassa pystyen vielä ajattelemaan. Näinkin voi ilmeisesti käydä. Muistojaan kaivelemalla hän selvittelee naishenkilöiden katoamistapauksia, jotka näyttävät kytkeytyvän salaperäiseen eliitin musiikkikerhoon. Hienostunut ulkokuori kätkee luonnollisesti sisäänsä makaaberin totuuden.

Ennio Morriconen kynäilemä tutunkuuloinen hyräily ja huokailu säestävät melko verkkaista juonenkulkua, joskin kliimaksissa on jytyä. Elokuvan suomenkielinen nimi Verta Venetsiassa on mielenkiintoinen, sillä elokuva sijoittuu Prahaan, eikä siinä juurikaan ole verta.

Luciano Ercoli ei lukeudu tyylilajin tunnetuimpien tekijöiden joukkoon. Death Walks on High Heels (1971) hämää katsojaa vähäpukeisuudella ja tynnyrillisellä punaista silliä. Nicole (Nieves Navarro) on eksoottinen tanssija, jonka isäukko otetaan hengiltä hämyisän timanttivarkauden jälkimainingeissa. Nainen joutuu pian itsekin hämärähemmon hyökkäyksen kohteeksi (mustat nahkahanskat, check), mutta selviää tilanteesta säikähdyksellä ja ryntää miesystävänsä Michelin (Bond-elokuvassakin näytellyt Simón Andreu) luokse turvaan.

Hetkeä aiemmin kovassa tuiskeessa olleen Michelin yhtäkkinen selväpäisyys ei aiheuta Nicolessa epäilyksiä, vaan lavuaariin putoavat vihreät piilolinssit. Päällekarkaajallahan oli vihreät silmät! Maisemat vaihtuvat Pariisista englantilaiseen rannikkokylään, jossa outoja kyräileviä hahmoja riittää – paikallisessa pubissa vastaanotto on kuin western-saluunassa. Elokuvan alkupuolen sensuelli, paikoin hämärän voyeuristinen tunnelma vaihtuu puoleen väliin mennessä tuskastuttavaan whodunit-jahkailuun. Gialloon oleellisesti kuuluvat kauhu- ja jännityselementit hukkuvat keskinkertaisen dekkariaineksen alle. Fiilistä nostattavat kaikesta huolimatta komisario Baxterin (Carlo Gentili) krapulanparannusvinkit: kulaus sitruunamehua, avokämmentä ja hissipoika liikkeelle.

Kohtalaisen viihdyttävä The Red Queen Kills Seven Times (1972) erottui tyypillisestä giallosta goottitunnelmallaan. Wildenbrückin suvun linnassa on maalaus, johon liittyvän tarinan mukaan punainen kuningatar nousee kuolleista sadan vuoden välein – mitäpä muutakaan tekemään kuin tappamaan. Sopivasti hieman ennen tämän syklin uudelleenkäynnistymistä Kitty (Barbara Bouchet) onnistuu riidan tuoksinnassa kolkkaamaan sisarensa Evelynin hengiltä. Ruumisrallin alkaessa Kittyn ja kumppaneiden keskuudessa herääkin ajatus, että Evelyn on palannut kostamaan. Asioiden todellinen laita selviää lopussa etsivätahon puheripulin myötä.

Käsikirjoitus on älyvapaa, mutta ainakaan tylsäksi pläjäystä ei voi sanoa. Punaviittaisessa murhaajahahmossa on todellista giallotyyliä: murha-aktien päälle hän nauraa ivallisesti ja puhuu puhelimessakin asiaankuuluvasti kähisten.

The Case of the Bloody Iris (1972) puolestaan nojaa vahvasti sleaze-kuvastoon. Takakannen teksti lupailee mm. Edwige Fenechiä yläosattomissa ja outoa seksikulttia, joista jälkimmäiseen tutustuminen jää lyhyen vilauksen tasolle. Elokuva ei turhia jarruttele: neljä minuuttia ehtii kulua ennen ensimmäistä murhaa, seitsemän kunnes George Hilton silmäilee päätähteä bodypaint-sessiossa.

Murhia setvivä rikostutkija Enci (Giampiero Albertini) edustaa näkemyksillään. Mies tuumii katolisen kirkon alennustilan johtuvan heikoista kannustimista – islamissa sentään lupaillaan kuoleman jälkeen kauniita naisia! Myöhemmin ukko väittää jokaisen miehen haaveilevan mustan naisen pöksyihin pääsemisestä. Leffa ei yritä väkisin hämmentää katsojaa itsetarkoituksellisen sekavalla juonella, ja ehkä juuri siksi toimii keskivertogialloa paremmin. Pahistaholta löytyy kekseliäs murhaväline, jonka tuhovoimasta saadaan vihje etukäteen.

Heikompaa kampetta edusti sen sijaan Seven Deaths in the Cat’s Eye (1973), jonka aikana vilkuilin kelloa melko tiuhaan. Pimeään linnaan sijoittuva pläjäys noudattelee tuttua tyylilajin kaavaa, mutta punaista lankaa sarjasta yhteenliimattuja kohtauksia on vaikea löytää. Perheen kissa seurailee kuolemantapauksia lähietäisyydeltä, mutta kirjoitushetkellä en kuollaksenikaan muistanut, liittyikö tämä johonkin muuhunkin kuin elokuvan nimeen.

Lisäväriä tarinaan tuo kymmenvuotiaan sepitteeltä kuulostava MacGrieffin suvun legenda, jonka mukaan suvun jäsenen tappaessa toisen tämä ei kuole, vaan muuttuu vampyyriksi. Tai jotain sinne päin. Epäilykset kohdistuvat aluksi mm. ylimieliseen perijään Jamesiin (Hiram Keller), joka jostain syystä pitää kookasta apinaa vankinaan. Loppuratkaisu pyrkii tietysti yllättämään. Elokuva ei tosin enää siinä vaiheessa jaksanut pahemmin kiinnostaa. Väljähtänyt perusresepti olisi kaivannut mausteeksi fulcimaista gorea tai jotain muuta salonkikelvotonta.

Elokuvan The Perfume of the Lady in Black (1974) alkutekstien perhepotretti ja surumielinen musiikki eivät enteilleet mitään viihdekalkkunaa, eikä aivan sellaista ollutkaan luvassa. Laboratoriossa työskentelevän Silvian (Mimsy Farmer) mielenterveys alkaa rakoilla lapsuuden traumojen puskiessa pintaan erilaisina näkyinä. Vääjäämätöntä syöksykierrettä eivät oikaise visiitti selvännäkijällä tai mikään muukaan. Hillityssä giallossa säikyttelykauhua viljellään runsaammin, mutta juonenkuljetuksessa ei hötkyillä. Syytän väsymystäni siitä, että epäilin tätä puolen välin tienoilla tylsäksi. Lopulta juoni nimittäin paljastui selvästi keskivertokamaa nerokkaammaksi. Alkupuolen vihjailut rituaaleista ja ihmisuhreista tulevat lopussa lihaksi karulla tavalla. Uusintakatselu voisi olla lähivuosina paikallaan.

Useammalle viikolle venähtänyt gialloprojekti tuli päätökseen Umberto Lenzin tekeleen Eyeball (1975) myötä. Elokuvassa joukko amerikkalaisturisteja kohtaa Barcelonassa silmitöntä (heh) väkivaltaa kun hiippari punaisessa sadetakissa heiluu veitsen kanssa kohdistaen erityistä mielenkiintoa uhriensa silmämuniin. Kyseessä on lopulta melko tyypillinen giallo: tärkeintä on saada syyllinen selville, mutta ennalta arvaamattomasti.

Hissimusiikilta kuulostava kepeä tunnussävelmä pärähtää soimaan vähän milloin sattuu – tultiin sitten taivastelemasta kaupungin nähtävyyksiä tai auki viillettyä matkatoverin kurkkua. Mark Burtonin (John Richardson) muistelot ovat oleellinen osa elokuvan juonenkuljetusta: aina kun mies muistaa jonkun tärkeän yksityiskohdan, siihen zoomataan metallisen ääniefektin kera. Asiansa ajava, muttei millään muotoa mullistava tapaus genressään.

Nähtyjen elokuvien taso vaihteli köykäisistä Argento-jäljitelmistä varsin viihdyttäviin trillereihin. Kehnompien kohdalla takakansitekstien kulttiklassikkohehkutukset osoittautuivat markkinaveikkojen hämäykseksi. Tämä ei tullut varsinaisena yllätyksenä, sillä gialloja tuotettiin Italiassa dollarinkuvat silmissä suuria määriä – Wikipedian mukaan lähes sata pelkästään 1970-luvun alkupuoliskolla. Voisi sanoa määrän lopulta korvanneen laadun, mitään genren virstanpylväiltä tai myöhemmältä vaikutukselta pois ottamatta. Onneksi osa tekijöistä sentään ymmärsi kykyjensä rajallisuuden, vaikka se useimmiten tarkoitti sukeltamista pää edellä eksploitaatioaltaaseen. Kyseenalaisen sisällön bongailu tällaisista elokuvista on monesti suurta hupia.